Että se on sitten turhaa! Se iänikuinen omassa riittämättömyydessä vellominen. Voisin olla kärsivällisempi äiti ja kiitollisempi tytär. Saisin totta vieköön kiittää edes terveydestä ja työpaikasta! En ole tarpeeksi sinnikäs enkä kekseliäs. Kompastun samoihin esteisiin ja hidasteisiin vuodesta toiseen.
En pääse eroon tupakasta enkä saa alleja sulamaan. En jaksa keskittyä ruokavalioremonttiin enkä pitää kotia siistinä. Olen saamaton ja kärttyisä - en riitä missään enkä mihinkään.
Kysyn samoja asioita itseltäni taas: Mikä on riittävä määrä ponnistelua? Missä viipyy se jonkinlainen palkinto tai tyydytys? Mikä minussa on vikana, kun myönteisyyden voima ei riitä polttoaineeksi edes arkisimmissa asioissa?
En todellakaan niuhottanut joulun kanssa tänä vuonna. Tein vain niitä jouluasioita, jotka tein ilolla. En siis ole syyllistynyt ylisuorittamiseen. En ole polttanut itseäni loppuun pakko-velvollisuuksilla ja joulun keinotekoisella pönkittämisellä. Olen vain yrittänyt olla ja vetää henkeä. Miksi minulla on niin hapeton olo?

Tänään sain pitkästä aikaa viettää muutaman tunnin Eve-aikaa. Sen mahdollisti ystävä, joka vietti poika-aikaa lapseni kanssa. Olin monta tuntia naisseurassa kaupoilla ja kahvilla. Enpä tuntenut minkäänlaista riittämättömyyttä siinä seurassa!
Minulle ainakin äitinä oleminen on her-ke-ä-mä-tön-tä itsetarkkailua. Miten toimin kiukkuisen lapsen kanssa, miten laadukasta aamupalaa tarjoilen, miten paljon jaksan nauraa ja lukea satukirjoja, miten nopeasti ja syventyneesti vastaan lapsen kysymyksiin, miten puran räjähdysalttiit tilanteet, miten missä miksi - tuhannen tuhatta kertaa joka päivä.
Useimpina iltoina KAADUN sänkyyn uupuneena pitkän päivän matkasta iltaan. Selässäni on raskas rinkka täynnä VIRHEITÄ. Provosoiduin turhaan, olin äkäinen, olin väsynyt, kärsimätön, iloton, loukkaava, tylsä, laiska ja pitkävihainen. En kuunnellut tarpeeksi, en venynyt tarpeeksi, en ylittänyt itseäni tänäänkään.
Äitiys on kaunis ja rakas asia, kaunein ja rakkain. Miksi se pitää minua silti niin kuristavassa otteessa?