Muutama ilta sitten meillä käytiin syvällistä ja sydäntäsärkevää keskustelua.

Olin aamulla saanut tarhasta vihiä, että lapset olivat ruokapöydässä jutelleet siitä, keiden isät hakevat lapsiaan tarhasta ja keiden eivät. Silmu oli sanonut ylimielisellä äänellä ja kivisin kasvoin: Mun isi ei koskaan hae mua tarhasta, koska mun isi ei tykkää musta.

Tuon kuuleminen oli kuin puukko olisi työnnetty rintaan.

Mietin koko päivän töissä tuota pienen teko-koviksen lausetta.

Illalla sitten avasin keskustelun, kun pötköttelimme sängyllä. Seurasi kolmen vartin kyyneleinen purkaus, jonka ytimessä oli armoton ikävä isiä. Miten voikin olla, että isä, jonka poika on tavannut vain kaksi kertaa muutaman kuukauden ikäisenä, on kuitenkin niin vahvasti lihaa ja verta hänen ajatuksissaan? Tuleeko isi huomenna? No tuleeko ylihuomenna? No tuleeko ylihuomisenhuomenna? Kun olin kaikkiin kysymyksiin vastannut, että rakas, en usko että tulee, hän huokasi epätoivon kiristämällä äänellä kyynelten tursutessa silmistä: "Älä vaan äiti sano, että isi tulee vasta ensi kesänä!"

Voi rakas rakkain ihana lapsi. Miten sinulle voisi sanoa, että ensi kesäkin on karkean ylioptimistinen ajatus?

Yritin selittää asiaa, parjaamatta isää. Sanoin, että joillekin miehille isänä oleminen on vaikeata, että he eivät oikein opi isiksi. Ja että isäsi ihan varmasti rakastaisi sinua, jos tuntisi sinut.

Poika oli pitkän aikaa hiljaa ja puristautui syliini. Sitten tulivat pohditut sanat: "Isi on pitkällä matkalla. Isi on pitkällä isiksi-opettelu-matkalla."

Tuntui, kuin joku olisi repinyt minulta rintakehän auki. Kaikki tunteet vyörysivät päälle. Rajaton hellyys pientä pohdiskelijaa kohtaan, syvä suru hänen surustaan ja neuvottomuuden ontto kolotus. Ja raivo, viha, turhautunut suru, jotka lähtivät terävinä nuolina rinnasta lentoon. Kohti isää; osoite tuntematon.